Julkaistu: Teatteri&Tutkimus-lehdessä 2013
Intro
Väitöskirjatutkimukseni kuvataideakatemian tohtorikoulutusohjelmassa kulkee työnimellä ”mediums of encounter”. Tutkimuksessa pohdin tieteen teknologioiden, taiteen ja ympäristöetiikan suhteita erityisesti art&science -genren praktiikoissa ja omassa taiteellisessa työskentelyssäni. Tavoitteeni on tarkastella tapoja, joilla tieteen välineiden käyttäminen vaikuttaa taideteosten esittämiin väitteisiin maailmasta yleisesti ja luonnosta erityisesti. Lähtökohtani on ekokriittinen ja tutkimukseni pohjaa pitkälti tieteenfilosofian, mediataiteen ja biotaiteen alojen keskusteluihin.
Pohdinnan taustalla vaikuttava ydinkysymys, jonka koen eettisesti velvoittavaksi, koskee ihmisen ja toisten lajien suhdetta ja taidetta sen tapahtumapaikkana. Millä tavalla vallitseva tieteellinen maailmankuva estää tai mahdollistaa lajienvälisen kohtaamisen taideteoksen äärellä tai sen kautta? Millä tavalla tieteen tuottama uusi tieto ei-inhimillisestä maailmasta haastaa taidekäsitystämme, ja mahdollistavatko tieteellisten teknologioiden tuottamat käyttöliittymät uudenlaisen suhteen luomisen ihmisen ja muiden lajien välillä?
Siinä, missä kuvataiteen historia linkittyy kiinteästi luonnontieteiden kehitykseen paitsi kuva-aiheiden myös kuvantamisen tekniikoiden kehittymisen tasolla, loistaa luontosuhde teatterin perinteessä poissaolollaan. Dialogin ja kielen ympärille rakentunut teatteritaide on keskittynyt yhteisöön, politiikkaan ja ihmiskuvaan ei-inhimillisen maailman näyttäytyessä lähinnä ihmisen toiminnan kulissina. Käsitys teatterista ensisijaisesti ihmisten välisen dialogin paikkana nojautuu osin ihmiskeskeiseen maailmakäsitykseen. Tässä maailmakäsityksessä ihmisen ja muiden lajien välillä on olemuksellinen ero, joka tekee mahdottomaksi ajatella teatteria lajienvälisen kohtaamisen paikkana.
Moni uusi tieteellinen löydös tuntuu kyseenalaistavan vanhoja oletuksia ihmisen ja eläimen tai kulttuurin ja luonnon välisestä erottelusta. Jo evoluutioteoria osoitti ihmisen ja muiden lajien olevan osa samaa jatkumoa, ja kuluneen sadan vuoden aikana kielitieteen, käyttäytymistieteen tai ympäristötieteen havainnot ovat tukeneet näkemystä ihmisestä osana muuta luontoa. Ihmisen ja muun luonnon välinen raja elää kuitenkin kulttuurimme käytännöissä yhtä vahvana tai jopa vahvempana kuin aiemmin. Raja ei katoa, vaan pikemminkin on jatkuvassa siirtymisen prosessissa. Uudet tieteelliset löydökset antavat välineitä sekä kyseenalaista vanhoja rajanvetoja että muodostaa uusia. Tieteellisen tiedon soveltaminen tapahtuu aina käytännöissä, jotka ovat ideologisesti värittyneitä.
Ei-inhimillisen maailman ja teatterin suhteiden tarkastelu on viime vuosina saanut aiempaa enemmän huomiota sekä taiteenalan käytännön työssä että akateemisessa tutkimuksessa. Oma työni linkittyy tähän keskusteluun välillisesti, luonnontieteen ja sen teknologioiden eli ihmiskuvan muuttumisen taustalla olevien voimien tarkastelun kautta. Tarkastelen tässä tekstissä omien teosprojektien avaamia kysymyksiä tieteen vaikutuksia ihmis- ja maailmakäsitykseemme ja siirtymiä ihmisen ja eläimen välisen eronteon historiassa. Näin avautuu myös tila pohtia sitä, mitä teatteri on, keitä siinä voi olla osallisina ja minkälaista on sen puitteissa tapahtuva toiminta.
Rodunjalostuksen etiikkaa
Nautojen Historian Museo on osa kirjailija Laura Gustafssonin kanssa työstämääni laajaa, tutkimuksellis-taiteellista Toisten Historia -hanketta. Projektissa päällekirjoitetaan kulttuurihistoriaa eri eläinten näkökulmasta käsin. Lähtökohtana on haastaa ihmiskeskeistä maailmankuvaa ja tehdä näkyväksi toisten lajien osallisuutta ja kokemusta tapahtumissa, jotka on tavattu nähdä vain ihmisen näkökulmaa huomioiden. Projekti ottaa viitteitä alkuperäiskansojen ja sorrettujen väestöryhmien omista museoista, joissa ryhmät pyrkivät tekemään näkyväksi valtahistoriankirjoituksen sivuuttamia näkökulmia. Toisten Historia -hankkeen lähtökohtana on havainto siitä, että historiankirjoituksemme lähtökohtaisesti kieltää ja ohittaa yhteiskuntamme enemmistön (muut lajit) kokemuksen tapahtumista. Toisten lajien näkökulman kautta on myös mahdollista tarkastella ihmisen historiaa ja toimintaa kriittisesti, kyseenalaistaen esimerkiksi ihmiselle edistyksellisten keksintöjen yleismaailmallisen hyödyllisyyden.
Nautojen Historian Museo on Toisten Historia – projektin ensimmäinen näyttelyteos. Projekti tarttuu ihmisen sivilisaatiolle keskeisen eläimen, naudan, historiaan ja pyrkii tarkastelemaan ihmisen ja naudan yhteistä taivalta. Nautojen Historian Museon fokus on lähihistoriassa ja kuluneissa 150 vuodessa, joiden aikana sekä naudan että ihmisen historiassa on tapahtunut merkittäviä sosiaalisia muutoksia. Museo jakaantuu useaan erilliseen teemaan, joiden kautta rinnastetaan naudan ja ihmisen yhteinen kulttuurihistoria. Nautojen Historian Museossa näitä teemoja ovat mm. orjuus, sukupuoli, teknologia ja maisema. Teemoja tarkastelemalla nousee kiinnostavasti esiin myös ihmisen ja luonnon välisen erottelun perinteessä vuosisadan aikana tapahtuneita muutoksia.
Yksi nautojen elämää merkittävästi määritelleistä kulttuurisista ilmiöistä on rodunjalostus, joka on muokannut niin nautojen eläinolosuhteita, kehoja kuin luonteitakin. Rodunjalostuksen voi tieteellisessä mielessä katsoa alkaneen 1800-luvun loppupuoliskolla, kun vakiintuneita jalostuskäytäntöjä alettiin systematisoida. Darwinin vuonna 1859 julkaisema Lajien synty antoi tieteelliset puitteet rodunjalostukselle antaen välineitä ymmärtää perintötekijöiden ja luononvalinnan mekanismeja. Nautakarjan jalostus kehittyi 1800-luvun lopulla kylien harjoittamasta, lähialueiden yksilöistä jalostetuista karjayksiköistä kohti kantakirjattuja rotuja ja rotujen muotopuhtaudesta huolehtivia rotuyhdistyksiä. Ayrshiren-karjan kantakirja on vuodelta 1877, ja Suomessa 1900-luvun alussa valta-asemaa pitäneen kyytön rotuyhdistys perustettiin jo 1800-luvun lopulla. Rotuyhdistysten tavoitteena on vaalia rotupiirteitä ja ohjata jalostustyötä.
Evoluutioteorian vallankumouksellisuus oli ihmisen ja eläimen välisen olemuksellisen rajan murtamisessa. Teorian valossa ihminen ja muut lajit olivat osa samaa evolutiivista prosessia, jossa luonnonvalinnalla, perintötekijöillä ja piirteiden jalostumisella oli keskeinen rooli. Kaikkien lajien perustava samankaltaisuus mahdollisti myös ihmislajin näkemisen dynaamisena, muuttuvana ja muutettavana muiden lajien tapaan. Charles Darwinin serkku Francis Galton ryhtyi 1900-luvun alussa soveltamaan evoluutioteorian mahdollisuuksia sosiaalipoliittisiin päämääriin. Galtonin eugeniikaksi nimeämä oppiala sai nopeasti voimakasta kannatusta kansainvälisessä yhteisössä. Eugeniikan mukaan rodunjalostuksen periaatteiden soveltaminen ihmiseen mahdollisti ihmisrodun kehittämisen paremmaksi, terveemmäksi ja vahvemmaksi.
Eugeniikkaohjelmia syntyi lyhyessä ajassa useimpiin läntisiin valtioihin, joissa ne yhdistyivät muihin ajalle ominaisiin tiedeorientoituneisiin biovallan hankkeisiin, kuten kallonmuodoista luonteenpiirteitä etsivään frenologiaan tai rikollisen ihmisaineksen ulkomuodon kategorisointiin valokuvauksen avustuksella. Maallistuneessa yhteiskunnassa luonnontiede antoi välineet väestöryhmien välisten valtahierarkioiden normalisointiin ja hyvän ja huonon väliseen rajanvetoon. Eugeniikkaohjelmien puitteissa harjoitettiin mm. köyhien, vammaisten ja rikollisten pakkosterilointia, ohjattuja ja säänneltyjä avioliittolakeja, syntyvyyden säännöstelyä, rotuerottelua, pakotettuja abortteja ja suoranaista kansanmurhaa. Päämääränä oli jalostaa ihmisrodusta pois ”haitallinen aines” ja tukea valioyksilöiden lisääntymistä. Tavoiteltavia piirteitä olivat älykkyys, hyvä ulkonäkö ja yleinen suuruus. Yhdysvalloissa 1910 perustettu Eugenics Record Office teki olemassaolonsa aikana laajoja kartoituksia eri ihmisryhmien ja yksilöiden perinnöllisyyssuhteista. Ohjelmien kohteeksi joutuivat tyypillisesti etniset vähemmistöt ja ne, jotka ylipäätään vähiten muistuttivat ohjelmia kehittäviä valkoihoisia heteromiehiä.
Eugeniikkaohjelmien ideologia vietiin huippuunsa natsi-Saksassa. Arjalaista rotua jalostamaan pyrkivä Lebensborn -projekti perustettiin 1935. Projekti on ainoa tunnettu toteutunut ihmisrodun jalostamishanke, ja sen tarvoitteena oli puhdistaa arjalaisrotu muista vaikutteista. Projekti tarjosi ”rodullisesti sopiville” äideille mahdollisuuden synnyttää erilaisissa äitiyskeskuksissa ja luovuttaa lapsi adoptioon arjalaisperheeseen, mikäli äidillä ei ollut mahdollisuutta lapsen ylläpitoon. Äidin tuli todistaa, ettei hänellä ollut ei-arjalaista perimää 1800- luvun alun jälkeen. Natsit tekivät myös genetiikasta ja eugeniikasta innoittunutta kaksostutkimusta, jonka tavoitteena oli löytää menetelmä saada arjalaisnaiset synnyttämään puhdasverisiä kaksosia. Josef Mengelen kaksostutkimuksissa menehtyi tuhansia kaksosia. Eugeniikkaohjelman osaksi voidaan katsoa myös juutalaisten, homoseksuaalien, romanien ja muun ”huonoksi katsotun ihmisaineksen” joukkotuhonnan.
Eugeniikan maine alkoi kyseenalaistua 1920-luvun lopulta alkaen. Wall Streetin pörssiromahdus tiputti valtavan määrän hyväosaisia, rotupuhtaita amerikkalaisia köyhälistön asemaan kyseenalaistaen perimän merkityksen ihmisen paremmuudessa. Kysymyksiä herätti myös genetiikan kehittyminen ja havainto siitä, että piirteiden perityminen ei ihmisen kaltaisissa monimutkaisissa organismeissa tapahtu yksiselitteisesti ja ennalta-arvattavasti. Eugeniikkaohjelmat pystyivätkin lähinnä olettamaan yksilön ulkoisten piirteiden eli fenotyypin periytymistä, geneettisen perinnöllisyyden mekanismien jäädessä piiloon. Lopullisen iskun eugeniikan periaatteille antoi natsien hirmutöiden tuleminen päivänvaloon toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. YK:n 1948 julkistama Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus vaati kaikkien maailman ihmisten samanarvoista kohtelua ja asetti kehyksen, joka käytännössä tuomitsi biologisin perustein tehtävän diskriminaation ja euganiikan teoriana eettisesti kestäämättömäksi. Valtiolliset eugeniikkaohjelmat kuivuivat kokoon, vaikka yksittäisiä syntyvyyttä säännösteleviä tai pakkosterilisaatioon mahdollistavia lakeja on ollut voimassa 2000-luvulle saakka (kuten transsukupuolisia koskeva pakkosterilisointilaki, joka on voimassa Suomessa yhä).
Nautojen Historian Museon näkökulmasta oleellista on, että kaikki se, mitä eugeniikkaohjelma mahdollisti ihmisrodulle ja minkä YK:n julistus epäeettisenä kielsi (pakkosterilisaatiot, pakkoabortit, syntyvyyden säännöstely, kansanmurhat) kehitettiin edelleen toisten lajien suhteen.
1900-luvun aikana nautakarja on kokenut saman, minkä moni muukin hyödyke globaalissa markkinataloudessa. Yhä kasvavat karjakoot ja suuremman tuotannon vaatimus on muokannut yleisimmistä karjaroduista säyseitä, suuria ja hyvinlypsäviä, ja ajanut marginaaliin tai sukupuuttoon uppiniskaiset, kituliaat ja jäntevät maatilaisrodut. Pihvikarjaksi jalostetut nautarodut saattavat olla niin lihaksikkaita, etteivät kykene synnyttämään alateitse, kuten valtavaksi kasvava Belgian Blue. Jalostusasemien sperman- ja munasolujen myynti on kansainvälinen bisnes, jossa yli miljardin nautayksilön perinnöllisyyssuhteita laskevat huipputietokoneet. Siirtyminen kansainväliseen, valtavien monopolien hallitsemaan monokulttuuriin on korvannut pienet, paikallisia erityispiirteitä omaavat rodut Aurshiren ja Hollsteinin kaltaisilla, standardisoituihin teollisiin oloihin suunnitelluilla roduilla.
Evoluutioteorian valossa näyttäytynyt ihmisen ja toisten lajien välisen rajan hämärtyminen johti seurauksiin, joissa ihmistä ja eläintä kohdeltiin samojen tieteellisten periaatteiden mukaisesti. Yhtä lailla kuin eugeniikkaohjelmissa, myöskään eläinten rodunjalostuksen lähtökohtana ei ole ollut kohteen oman hyvinvoinnin lisääminen, vaan ulkoapäin hahmotettu käsitys siitä, mikä rodun hyödyntämisen kannalta on hyvää ja toivottavaa. Määritelmän luo ryhmä, joka asettuu itse jalostusprosessin ylä- ja ulkopuolelle, hahmottaen projektilla yksilön etua laajempaa laajempaa ”yhteisön” etua. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus oli ideologinen väliintulo, joka veti rajan ihmisen ja eläimen välille, suojaten ihmisrodun jalostukselta puhtaasti moraalisin, ei- tieteellisin perustein. Samalla tuli vahvistettua muita lajeja ihmiselle ”toisina”, joiden kohteleminen biologialla perustellun vallan kohteena on poliittisesti neutraalia. Yhdenmukaisuus biologisen teorian edessä ei tehnyt lajeista yhdenmukaisia kansainvälisen oikeuden edessä.
Genetiikkaan liittyy voimakkaasti ajatus ihmislajin erityisyyden alkupisteen löytymisestä. Ihmisen DNA:n selvittäminen 2003 todisti lopullisesti, että eri ihmisryhmien syrjimiselle ei ole biologisia perusteita. Löytöä on pidetty merkittävänä päätöspisteenä rasistiselle syrjinnälle. Samalla geneettisestä erosta on tullut rajalinja, joka määrittää ihmisen ja ei-ihmisen välisen eron, ja antaa biologisen oikeutuksen näiden erilaiseen kohteluun huolimatta sosiaalisista, fyysisistä tai kognitiivisista samanakaltaisuuksista. Mikään ulkoinen samankaltaisuus tai jaettu ominaisuus ei lain edessä riitä ylittäämään ”ihmisen” ja ”eläimen” kategorioita, koska olemme geneettisesti erilaisia. Tieteellistä tietoa voidaan näin käyttää tukemaan essentialistista ihmiskäsitystä ja antamaan oikeutuksen lajienväliseen syrjintään. Ihmisoikeusjulistuksen tekemä moraalinen rajaus ja muistissa olevat eugeniikkahankkeiden seuraukset suojaavat ihmisen ydintä: ihmisen perimää ei voi muunnella, ja jopa kantasolututkimus on kiistanalainen asia. Samaan aikaan muiden lajien väliset geneettiset hybridit ovat bioteknologiaoiden kärkihankkeita.
Kiinnostava haaste ihmislajin geneettiselle koskemattomuudelle tuleekin yllättävästä suunnasta: yksilönvapauksia korostavan kaupallisen ajattelun ja bioteknologian kohtaamisesta. Keinohedelmöityksen, perimän kartoituksen ja sikiötutkimusten yleistyessä myös mahdollisuuden vaikuttaa tulevan lapsen perimään ovat kehittyneet huomattavasti. Monissa maissa keinohedelmöitysklinikat tarjoavat mahdollisuuden useiden perinnöllisyyteen mahdollisesti vaikuttavien piirteiden valitsemiseen aina ulkonäöstä luovuttajan koulutustasoon saakka. ”Liberaaliksi eugeniikaksi” nimetty suuntaus antaa rodunjalostuksen ohjat yksilölle sen sijaan, että ne olisivat osa valtiollisia ohjelmia. Ohjausta rodunjalostukselle antaa lähinnä se, kenellä on varaa perimän kartoitukseen liittyviin bioteknologioihin. Valtiollisesti ohjatun diskriminaation sijaan geneettistä erottelua tehdään akselilla köyhä – rikas. Olisi teoreettisesti mahdollista ajautua tilanteeseen, jossa geenirikkaat ja geeniköyhät jalostuvat niin kauas toisistaan, etteivät voisi enää lisääntyä keskenään. Tulevaisuuden ihmisrodut eivät vain edustaisi vaan todella olisivat eri yhteiskuntaluokkien perillisiä. Kysymys kuuluu, minkälaista eettistä rajausta näihin, geneettisesti eriarvoisiin ihmisryhmiin tulisi soveltaa – vai tultaisiinko lopulta siihen tulokseen, ettei genetiikalla voi perustella eettisiä käyntänteitä?
Yksilöstä ekosysteemiksi
Ihmisen perimän kartoittaminen oli viime vuosikymmenien näkyvimpiä tieteellisiä hankkeita. Pääosin amerikkalaisrahoitteisen Human Genome Project – tutkimuksen tavoitteena oli identifioida ihmisen yli 20 000 geeniä. Massiivisella rahoituksella tuettu hanke lupasi suuria geeniterapiasta, dna-sormenjäljistä ja sairauksien geneetisten alkuperien selvittämisestä. Human Genome Projectin saama suuri julkisuus ei kuitenkaan ollut seurausta niinkään sen avaamista lääketieteellisistä mahdollisuuksista kuin projektiin liittyvästä metaforisesta ulottuvuudesta. ”Elämän koodin” selvittäminen saattaisi vihdoin identifioida ihmisen kaikkein perustavimmalla tasolla. Projekti saatettiin loppuun 2003, ja nykyään oman genominsa voi selvittää reilun kymmenentuhannen euron pikkurahalla. Geeniterapia, dna-sormenjäljet ja taudinaiheuttajageenien tunnistaminen eivät kuitenkaan vielä ole muuttaneet maailmaa. Moni pitää Human Genome Projektia pettymyksenä, jotkut jopa tieteen mainoskampanjana, jonka avulla tiedeyhteisö on saanut lypsettyä yhteiskunnalta miljardeja.
Yksi Human Genome Projectin kiistaton ansio on kuitenkin ollut DNA- sekvensointitekniikan kehittyminen. Ihmisen geeniperimän sekvensoimisen ohella teknologiaa on sovellettu laajalti luonnon- ja lääketieteellisessä tutkimuksessa. Kun ihmisestä otettuja mikrobinäytteitä on alettu perinteisten bakteeriviljelmätutkimusten sijaan tutkia DNA- sekvensointitekniikoilla on havaittu, että ihmisessä elää ennennäkemätön määrä ennestään tuntemattomia mikrobeja. Ihmiskeho on paljastunut tieteelle tuntemattomaksi vyöhykkeeksi, jonka kartoittamiseen on vasta alettu kehittää välineitä.
Superorganismilla tarkoitetaan yleensä sosiaalista yksikköä, joka koostuu lukuisista itsessään epäitsenäisistä yksilöistä. Superorganismia määrittää työn ja tiedon hajauttaminen: yhteisön jäsenet suorittavat kollektiivina toimintoja, joiden ymmärtäminen tai hallinta olisi niille yksilötasolla mahdotonta. Superorganismi koostuu yksilöistä, mutta yksilöt pystyvät toimimaan ja elämään vain suhteessa yhteisöön, kokonaisuuten. Uuden tutkimustiedon valossa myös ihmiskehoa on mahdollista tarkastella superorganismina. Ihmiskehon mikrobiston kartoittamisyritykset ovat paljastaneet, että vasta alle 1% kehon koko mikrobipopulaatiosta tunnetaan: keho ei olekaan vain yksilöllisen ihmisen, vaan myös kokonaisen ekosysteemin kotipaikka. Ihmisen elopainosta useita kiloja käsittävä mikrobiyhteisö pitää sisällään alkueläimiä, bakteereita, sieniä ja viruksia, jotka ryhtyvät kansoittamaan ihmisen kehon jokaista pintaa heti tämän syntymästä alkaen. Taudinaiheuttajapatogeenien ohella kehon ekosysteemi vilisee lajeja, joiden osuutta ihmisen aineenvaihduntaan ja kehon perustoimintojen ylläpitämiseen ollaan vasta aavistelemassa.
The Human Microbiome Project on Human Genome Projectin jälkeen tieteiden ”the next big thing”. Human Microbiome Projectin tavoitteena on kansainvälisen tutkijayhteisön voimin luoda DNA-datapankki, joka kartoittaisi ihmiskehossa elävän ekosysteemin populaatioita. Urakka on valtava, ja tutkimusmenetelmät vasta kehitteillä. Haasteelliseksi tämän ekosysteemin kartoittamisen tekee paitsi mikrobiston laajuus myös se, että ihmisen mikrobiomi ei ole pysyvä ja kaikille sama, vaan muuttuu radikaalisti ajan ja ympäristön vaikutuksesta. Rajat ympäristömikrobiologian ja kliinisen mikrobiologian välillä ovatkin murtumassa. Ihmiskehosta puhuttaessa kolonisaation, kilpailun, sukkession tai yhteistoiminnan kaltaiset ekologian käsitteet ovat tulleet lääketieteessä perinteisesti käytettyjen, sotaisien ”puolustuksen” ja ”hyökkäyksen” kaltaisten termien rinnalle. Ihmisen mikrobiomin tutkimuksen keskeinen kysymys on, voivatko sairaudet aiheutua yhden patogeenin sijaan siitä, että kehon mikrobiyhteisön tasapaino on järkkynyt. Kun aiemmin hermoston ja immuunijärjestelmän nähtiin olevan toisistaan täysin erilliset rakenteet, viittavat uudet tieteelliset tutkimukset myös siihen, että mielialat tai jopa persoonallisuuden piirteet voivat olla bakteerien tai virusten aiheuttamien infektioiden tai immuunijärjestelmän toiminnan muokkaamia.
New Scientist -lehti kertoo varhaisteini-ikäisestä pojasta, jonka äkkiä ilmestyneiden pakkomielteisten käyttäytymisoireiden laukaisijaksi löydettiin streptokokki-bakteerin aiheuttama infektio, joka oli hoidettavissa antibiooteilla. Toisessa tapauksessa syövän hoitoon tarkoitettu, tiettyä bakteeria sisältävä rokote ei hidastanut syöpäkasvaimen leviämistä, mutta sivuvaikutuksena teki ihmisistä iloisempia. Erilaisten bakteerikantojen aiheuttamat muutokset immuunijärjestelmässä näyttäisivät vaikuttavan aivokemiaan ja esimerkiksi serotoniinin tuotantoon. Tutkimuksissa näkyykin viitteitä myös bakteerikannan ja immuunijärjestelmän yhteyksistä paitsi skitsofrenian tai autismin kaltaisten sairauksien, myös masennuksen, muistin tai jopa empatiakyvyn kaltaisten mentaalisten piirteiden välillä. Kun immuunijärjestelmä rakentuu sen mukaan, minkälaisia organismeja se kohtaa, näyttää siltä, että tällä voi olla vaikutusta jopa aivojen rakentumiseen.
Human Microbiome Project on siis Human Genome Projectin lailla muotoilemassa eräänlaista ihmisen muotokuvaa, joskin hyvin eri lähtökohdista. Kun ihmisen perimän selvittämistä ajoi kysymys siitä, ”kuka minä olen”, ihmisen mikrobiomin tutkimuksen lähtökohtana on minuuden kollektiivisuus. Kysymykseen ”kuka minä olen” ei ole vastausta, ennen kun on saatu käsitys siitä, ”kuka me olemme”.
***
Jos ihminen on teatterin perusyksikkö, tulisi muistaa, että ihminen ei ole yksi. On monta eri tulkintaa siitä, mikä on ihminen ja mikä ihmisyyttä ja mikä, jos mikään, erottaa ihmisen muista olevista. Vaikka teatterin typistäisi kahdeksi ihmiseksi näyttämöllä, on tapa, jolla ymmärrämme ihmisyyden jo tieteen ja sen teknologioiden läpi suodattunutta. Jotta voimme ajatella uudella tavalla ihmisen ja muiden lajien suhdetta meidän on ajateltava sitä, miten käsityksemme ihmisyydestä muodostuu, ja ymmärrettävä tuon käsityksen syntymekanismeja. Tieteen läpivärjäämässä maailmassa totuus ihmisestä on usein tieteellä auktorisoitu. Taksonomian, genetiikan tai mikrobiologian keksinnöt vaikuttavat siihen, millä tavoin voimme ymmärtää ihmisen biologisen perusolemuksen. Jos halutaan haastaa ihmiskeskeistä ajattelua myös teatterissa, tulisi ottaa vakavasti myös sellaiset ihmiskäsitykset, jotka vaikuttavat mahdottomilta nykyisten esityskäytäntöjen taustalla. Voiko ihmisen ja eläimen asemaa biovallan kohteena käsitellä lajeja yhdistävänä, ei niitä erottavana ilmiönä? Minkälainen on esitys, jonka esiintyjä ei ole yksilöllinen toimija, subjekti, vaan ekosysteemi?
Tiede ei kuitenkaan esitä, miten sitä tulisi soveltaa. Sama tiede antaa välineet toisaalta ihmisen ja muiden lajien välisen eron kyseenalaistamiseen, toisaalta sen lujittamiseen. Yhden ryhmän suojeleminen pitää usein sisällään periaatteen, jonka valossa toisen ryhmän hyväksikäyttö mahdollistuu. Tieteellisen tiedon soveltaminen tapahtuu aina ideologisessa ympäristössä, jossa tiedon auktorisointiin vaikuttavat erilaiset yhteiskunnalliset tekijät, arvot, tavoitteet ja asenteet. Tieteellinen tieto valitaan osaksi järjestelmää. Ihmisen ja muiden lajien välinen ero on yhteiskuntamme keskeisimpiä elementtejä; tuon rajan olemasssaolo pitkälti mahdollistaa nykyisen kaltaisen globaalin kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen. Tieteen tuottaessa näkökulmia, jotka kyseenalaistavat tuollaisen fundamentaalin rajan olemassaolon yhteiskunta reagoi siirtämällä rajaa, ei purkamalla sitä. Tämän siirtämisen havaitseminen ja näkyväksi tekeminen voi olla yksi taiteen tehtävistä. Tekemällä näkyväksi tuon rajan siirtymisen takana olevia ideologisia rakenteita tuo raja tulee uudestaan ja uudestaan haastetuksi. Vain näin, hitaasti työstäämällä, kollektiivinen ajattelu voi muokkaantua kohti pistettä, jossa rajan ylitys tulee mahdolliseksi.
