Julkaistu: Taide 6/2006
“I don’t want to tell stories. The story of the body is what interests me in dance.”
Felix Ruckert
Relational Aesthetics -teoksessaan Nicolas Bourriaud toteaa, että taiteessa on aina ollut kyse suhteista: ensin suhteesta jumalalliseen, sitten ilmiömaailmaan ja viimeisimpänä muihin ihmisiin. Vuorovaikutteiset ja osallistavat nykytaidemuodot käyttävätkin materiaalinaan sosiaalisia tilanteita tuottaakseen uudenlaisia kanssakäymisen tapoja tai paljastaakseen vanhoja. Teos ei enää ole jotakin mitä katsotaan, eikä edes
jotakin minkä lävitse kuljetaan, vaan jotakin mikä läpieletään.
Saksalainen koreografi Felix Ruckert tuottaa esitysprojekteja, jotka toimivat tanssin viitekehyksessä, mutta joiden yhteys tähän nykytaiteen juonteeseen on ilmeinen. Vuorovaikutteisen nykytaiteen tavoin ne haastavat katsojan osallistumaan ja ruumiillistamaan “suhteiden estetiikkaa” omalla kehollaan.
Ruckertin teoksia ei voi ymmärtää samastumalla esiintyjään tai analysoimalla esillepanon rakenteita, vaan ne on läpielettävä, jotta niiden pohdiskelemat kysymykset aukeaisivat. Ainutlaatuiseksi ja tunteita kuumentavaksi Ruckertin projektit tekee osallistuvuuden liittäminen hyvin erityisen sosiaalisen alueen, nimittäin seksuaalisuuden ja ruumiillisuuden pohtimiseen.
Cie Felix Ruckert
Felix Ruckert loi uran tanssijana ennen kuin vuonna 1994 asettui Berliiniin ja omistautui kokonaan koreografin työlle. Sen jälkeen Ruckert ryhmineen on valmistanut kymmeniä seksuaalisuutta ja katsojasuhdetta pohtivia teoksia. Vuonna 1999 valmistuneessa Ring-teoksessa katsojien ja tanssijoiden muodostama kehä lainasi muotonsa ryhmäterapiaistunnolta, Stillen-liveinstallaatio (2000) ammensi japanilaisesta bondagesta, vuorovaikutteinen Deluxe Joy Pilot (2000) taas muistutti hoitolaitoksen ja ambient-klubin yhdistelmää. Monet teoksista linkittyvät yleisölle avoimiin työpajoihin, joissa tutkitaan tunteita, improvisaatiotekniikoita tai BDSM-käytäntöjä.
Ensimmäinen Ruckertin Suomessa vieraillut teos oli Kiasma-teatterissa vuonna 2004 esitetty Secret Service, jossa katsoja kutsuttiin riisuuntuneena ja silmät sidottuna liikkeeseen esiintyjien kanssa. Tänä keväänä Kiasmassa nähtiin katsojia erilaisilla tuntokokemuksia ”hoitava” Placebo ja vallan ja alistumisen teemoja pohtiva Messiah Game, joka yhdisteli kristinuskon ja sadomasokismin kuvastoja.
Vaikka Ruckertin työskentely perustuu ammattimaiseen tanssijantyöhön ja liikkeen ja kehon tekniikoiden tutkimukseen, projekteja on vaikea karsinoida perinteiseksi tanssitaiteeksi. Toisaalta esitysten kivun ja nautinnon teot ja esiintyjä-katsojasuhteen variointi muistuttavat performanssitaiteen perinteestä. Toisaalta esitykset ovat sukulaisia installaatiotaiteelle, jossa teoksen maailma kiertyy ensi sijassa katsojan ruumiillisuuden ympärille. Ne tuovat mieleen Antonin Artaud’n utopian teatterista, joka ei olisi samastumista vaan elettyä, pelottavaa kokemusta, kielen ja ruumiin välisen kuilun silloittavaa ”ajattelun materialisaatiota”.
Artaud’n hahmotteleman seremoniallisen teatterin tavoin myös Ruckertin tanssiesitykset tuovat mieleen pikemminkin rituaalin kuin esteettisen elämyksen. Kollektiivin luomassa turvaverkossa osanottajat voivat ottaa totutusta poikkeavia rooleja, koetella omia rajojaan ja ylittää arjen asettamia kieltoja. Ruckertin projekteilta kuitenkin puuttuu Artaud’n synkkämielisyys ja uskonnollisille rituaaleille tyypillinen tiukka kuri;
niiden sävy on pikemminkin leikkisä ja maanläheinen.
Kosketuksen tabu
Tunteiden ja seksuaalisuuden käsittely taiteessa on ikivanha juttu, ehkä jopa vanhin kaikista jutuista. Uutta aikaa hallinnut taidekäsitys on kuitenkin edellyttänyt, että seksuaalisuutta käsitellään arvioivan etäisyyden päästä, ja teoksen sisältämät seksuaaliset kiihokkeet on nähty manipulatiivisina ja siis ulkotaiteellisina elementteinä. Kehotiedon – on se sitten eroottista, kinesteettistä tai eettistä – pohdiskelu vertausten tai diskursiivisen tiedon tasolla kuitenkin väistämättä hukkaa jotakin oleellista. On asioita, joita vain keho tietää, asioita, jotka voivat näyttämöllistyä vain ruumiillisessa kokemuksessa. Ruckert ehdottaakin, että myös erotiikka voi olla taidetta, jos siihen sovelletaan koreografista tietoisuutta tilasta, ajasta ja muodosta. Yhteiskunnan seksualisoitumisesta huolimatta tämänkaltaiset lähestymistavat aiheuttavat yhä voimakasta torjuntaa: esimerkiksi Ruckertin fyysisen erotiikan estetiikkaa tutkivasta Xplore04-workshopista nousi niin suuri kohu, että Berliinin kaupunki vetäytyi hankkeen rahoittamisesta.
Secret Servicessä silmät sidottuna tanssitetulle katsojalle esitys oli kosketusten ja niiden herättämien intiimien tuntemusten teatteria. Hyväily, kovakourainen tarttuminen, käden puristaminen tai reiden sisäpinnan puraisu ovat kehollisia merkkejä, jotka ovat mielekkäitä ja sallittuja vain tietyssä sosiaalisessa ympäristössä. Ruckertin toteaakin, että kosketus on sallittua vain yksityisessä tai terapeuttisessa yhteydessä, tai voimakkaasti ritualisoituna, kuten kättelyssä. Ruumiillisen kokemuksen tarkastelu taiteen prisman lävitse paljastaa, kuinka läpikotaisin säänneltyä ja politisoitunutta kehon tuntemusten kielioppi on.
Yksityisiä palveluita
Kulutus- ja informaatioyhteiskunnassa ihmisten välinen toiminta tapahtuu suurelta osin oston ja myynnin merkeissä, ennalta suunnitelluissa ympäristöissä. Myös yhä yksityisemmät elämänalueet ovat tuotekehittelyn ja brändien ohjailemia. Nicolas Bourriaudin mukaan taiteen tekemisen ja vastaanottamisen alue on viimeisiä tontteja, joilla kanssakäyminen voi säilyttää arvaamattomuutensa ja joilla kommunikaation kaupallistumista voi kyseenalaistaa. Tässä mielessä vuorovaikutteiset ja osallistavat teokset asettuvat osaksi perinnettä, jossa taide asettuu poikkiteloin kaupallistuvan maailmaan nähden – niin käsitetaidetta, minimalismia kuin installaatiotaidettakin on kiitetty niiden tavasta painottaa vastaanottokokemusta ja siten kieltäytyä olemasta pelkkiä kulutusobjekteja.
Vuonna 1995 valmistunut ja bordellilta muotonsa lainannut Hautnah oli Ruckertin ensimmäisiä kahdenvälisyyttä kokeilevia esitysprojekteja. Siinä katsoja neuvotteli tanssijan kanssa hinnan sooloesitykselle, joka esitettiin privaatisti erillisessä tilassa. Rinnastamalla katsojan asiakkaaseen esitys tuntui kysyvän taiteen suhdetta kaupallistumiseen, mutta myös sosiaalisten palvelujen tuottamiseen ja prostituutioon. Hyvälle palvelulle on kysyntää niilläkin elämänalueilla, jotka ennen kuuluivat yksityisyyden piiriin, ja vastaavasti työntekijän henkilökohtaisista ominaisuuksista on tullut olennainen osa työnkuvaa. Toisaalta elämysteollisuus työllistää yhä useampia palveluntarjoajia aloille, joissa asiakkaita varten rakennetaan erilaisia äärikokemuksia.
Myös elämysteollisuuden tuottamissa tapahtumissa osallistujat voivat turvallisesti kokeilla rajojaan ja ottaa arjesta poikkeavia rooleja; esimerkiksi yrityksille elämystapahtumia järjestävän Seikkailu Oy:n työntekijä sanoo radiohaastattelussa elämysbisneksen olevan juuri ”tunnetilojen myymistä”. Hautnah kysyykin, mikä on taiteilijan rooli elämysten ja tunteiden kaupattavuuteen perustuvassa maailmassa.
Secret Service tai Hautnah tuottavat katsojaa varten räätälöityjä, yksityisiä palveluita. Ruckertin esitykset laittavat kuitenkin peliin jotakin, mikä istuu yhtä huonosti huoruuden kuin taiteenkin sabluunaan: intiimin läheisyyden. Tanssijoiden työkaluina on valikoima eleitä ja kosketuksen tapoja, jotka aiheuttavat emotionaalisia reaktioita sekä katsojassa että tanssijassa. Ruckertin mukaan tanssija poikkeaa seksityöläisestä siinä, että seksityöläinen erottaa tunnesuhteen ruumiin akteista, kun taas tanssija toimii juuri kosketusten herättämien tunteiden avulla. Ero prostituution ja teoksen välillä ei siis synny tiettyjen ruumiintoimintojen poissulkemisesta, vaan kieltäytymisestä typistää (oma tai toisen) keho mielihyvän välineeksi. Kosketuksen päämääränä ei myöskään ole aistinautinto vaan tiedon saaminen tanssista ja kehollisesta olemisesta. Ruckertin koreografioiden perustana tuntuukin olevan ei-dualistinen ihmiskäsitys: kehon tunne on myös ajattelua, joka voi tuottaa kehollista tietoa.
Vallan tuntu
Esiintyjän ja katsojan välisen fyysisen etäisyyden ylittämiseen on suhtauduttu varauksella myös tekijän ja katsojan välisen valta-asetelman ongelmallisuuden takia. Ruckertin vuorovaikutteisissa esityksissä vierailijan ja esiintyjän välinen valtasuhde pysyy tasapainossa pitkälle mietittyjen esitysrakenteiden avulla. Kaikille selvät pelisäännöt muodostavat turvaverkon, jonka sisällä sekä esiintyjä että vierailija voivat luottavaisesti liikkua.
Pelisääntöjen avoimuus myös takaa, että vierailija ei joudu tilanteisiin vasten tahtoaan tai yllätettynä. Tästä huolimatta, tai ehkä juuri tämän takia, valta on yksi esitysten keskeisistä sisällöistä. Sekä Hautnahin, Placebon että Secret Servicen yhtenä peruselementtinä on kaikessa esittämisessä läsnä olevien valtasuhteiden variointi: katsojasta tulee katseen kohde, toimijasta palvelija, vastaanottajasta vastuun antaja. Kosketukseen perustuva esitys ei yritäkään neutraloida esityksen valtajännitteitä, vaan ottaa ne lähtökohdikseen.
Ruckertin kiistanalainen mediakuva juontuu osaltaan tämän tavasta puolustaa avoimesti ”älykästä s/m-toimintaa”. Ympäri maailmaa järjestetyissä työpajoissa ja esitysprojekteissa Ruckert ryhmineen pyrkii valottamaan BDSM-käytäntöjen antia taiteelle, ja toisin päin. (Teatteri)taiteen tavoin BDSM:n perustana on tarinoiden kertominen, esittäminen ja elämyksellisyys. Molemmat ovat matkoja uskalluksen ja kokemuksen rajoille. Molemmat myös perustuvat osallisten vapaaehtoiseen mukanaoloon ja yhteisiin pelisääntöihin.
Secret Service -ryhmän hienovireinen ja miltei hellä ote tuntuu korostavan, että sadomasokismia ei pidä ymmärtää vastavuoroisuudelle tai luottamukselle vieraana: että nautinto vallan käytöstä tai sille alistumisesta ilmentää ihmisen perustavia tarpeita hallintaan ja kannateltavana olemiseen. Esityskokemus antaa luvan kokea erotisoidun vallan sävyjä anonyymisti ja ilman perverssiyden leimaa. Ottamisen ja antautumisen, kitkan ja virtaamisen, kivun ja mielihyvän vuorottelu sysää sekä tanssijan että vierailijan
liikkeeseen, jossa vallan dynaaminen, yhdistävä ja luova olemus ruumiillistuu. Tämä ristiriita, tarve sekä vapauteen että vastukseen, on Ruckertin projektien dynamona. Esityksissä koetut tilanteet havainnollistavat inhimillisten suhteiden kaksinapaisen liikkeen: alistuminen kääntyy herruudeksi, kipu nautinnoksi, maailman tunteminen maailman katoamiseksi ja katsominen paitsi vallaksi myös kaitsemiseksi, turvan takaamiseksi. Ja ajattelu, jota esityskokemus tuottaa, yhtä paljon ruumiin kuin mielenkin ajatteluksi.
Määrittelemätöntä läheisyyttä
Performanssi on koskettanut minua yleensä ideoiden taiteena. Epämääräisinä ja pitkäpiimäisinäkin koettujen tapahtumien vertauskuvallinen merkitys kirkastuu usein vasta myöhemmin, kielen kautta. Tässä mielessä uskonkin myös etäisyyden, ei vain läsnäolon, olevan performanssitaiteelle olennaista. Tekojen ruumiillistaminen omassa kehossa kuitenkin paljastaa todellisuudesta jotakin, mikä ei palaudu kieleen. Tämä on yleensä esiintyjän etuoikeus. Ruckertin konseptissa katsoja saa kokea tämän
ruumiillistamisen itse, ilman samastumisen tai tunnistamisen välietappia.
Kosketus on erityinen tuntemus, usein eroottisesti ja aina eettisesti latautunut, ja poikkeuksetta kaksisuuntainen. Siksi kosketuksen taide keikkuu helposti hyväksikäytön ja väkivallan veitsenterällä, välineellistää joko taiteilijan tai katsojan kehoa. Laittamalla peliin intiimin kohtaamisen ja ottamalla vakavasti kehollisen ajattelun Ruckertin projektit astuvat kuitenkin hiukan pidemmälle kuin prostituutiossa astutaan ja hiukan pidemmälle kuin taide antaisi periksi. Tällä rajanylityksellä ne ehkä astuvat ulos esteettisen arvioinnin alueelta, mutta samalla mahdollistavat ruumiillisen kommunikaation näyttämöllistymisen juuri niin ristiriitaisena kuin se kokemuksessa ilmenee.
Esitysten perusvire onkin lähempänä leikkiä kuin kuolemanvakavaa korkeataidetta – kuin kutkuttavaa teatteria, jossa leikitään valtaa, ja himoa, ja painia, ja jonka nautinnollisuus kumpuaa yleensä vain rakastetuille tai lapsille sallitusta määrittelemättömästä läheisyydestä. Ruckert toteaakin, että ”rituaali” kalskahtaa liian vakavalta, ”sosiaalinen peli” taas liian tekniseltä määritelmältä Secret Servicen kaltaisille
esitysprojekteille ja päätyy nimeämään esityksensä “seksiksi yleisön kanssa”. Esiintyjistä säteilevä lämpö ja alttius saavatkin vierailijan tuntemaan itsensä erityiseksi tavalla, joka muistuttaa rakastetuksi tulemisen kokemusta.
Esitysten ympäri maailman saama häkeltyneen ihastunut vastaanotto perustuu ehkä juuri tähän kokemukseen, sillä, kuten tanssiteoreetikko Ramsay Burt toteaa, halu tulla rakastetuksi on halua tulla nähdyksi ei yhtenä joukosta, ei toisena eikä edes Toisena, vaan hyvin erityisenä ja aivan ainutlaatuisena yksilönä. Ruckertin esitysten voima ei olekaan niiden provokatiivisuudessa, vaan kyvyssä nähdä tämä erityisyys ja tarkastella sitä taiteen valossa.
